Erasmukselle

Tänään on aurinkoinen päivä. Eilenkin oli. Pelasimme lentopalloa suurella joukolla takapihalla ja pikniköimme. Kirjoitin myös ystävän Irlanti-ystäväkirjaan ja hyvästelin ihanan pariskunnan. Tänään hyvästelen valtaosan ystävistä ja huomenaamuna ne kaikista tärkeimmät, huonekaverit, joiden kanssa jaoimme kaiken tämän neljän kuukauden ajan. Kaikki hölmöilyt, herkut, juhlat, retket, aamukahvit ja epätoivonhetket. En varmaankaan pysty pidättelemään itkua, vaikka koettaisinkin lähteä viimeisen kerran ulos 20 Avignonilta ja Limerickistä, hymy huulilla ja onnellisena uudesta, erilaisesta kokemuksesta. Onnellisena, kyllä, hymy huulilla, myöhemmin.

Viimeinen viikko on vierähtänyt hurjan nopeasti. Koko ajan on jännittänyt alitajuisesti, jännittänyt kotiinpaluuta ja jännittänyt tätä päivää mikä on nyt tässä. Jännittänyt, saanko taas kaiken survottua takaisin matkalaukkuun (näyttää siltä ettei hyvältä näytä) ja sitä arkea, mikä tulee jälleen vastaan. Pitkin viikkoa Erasmus-joukko on vaeltanut paikasta toiseen nauttimaan toistensa seurasta vielä kun voivat, sillä vaikka tapaamme monet taas tulevaisuudessa, kokemus ei ole sama enää uudelleen - maisemat, ihmiset ja tämä yhteisöllisyys, mitä olemme saaneet kokea.

Huomenna, kello seitsemän aamulla, jätän taakseni neljän kuukauden ajan kotini, rakkaat ystäväni, keltaisen mukini, perässä jahtaavat sadekuurot, psykedeeliset kukkatapettini, lieden, jonka ainoa säätövaihtoehto on täysillä, ikivihreän Irlannin ja taas palan itseäni.

Kuva: https://winterlyrics.wordpress.com/2011/08/16/you-get-a-strange-feeling-when-youre-about-to-leave-a-place-like-youll-not-only-miss-the-people-you-love-but-youll-miss-the-person-you-are-at-this-time-and-way-ever-again/